6.9.2017
/
Essi Yli-Korpela
Essi Yli-Korpela
Vapaaehtoinen, jolla on aina ideoita enemmän kuin aikaa ja jonka lempiharrastus on ajattelu. Essi opiskelee sosionomiksi ja lastentarhanopettajaksi.

Kun mietin, mitä voisin sanoa kiusaamisesta, alan heti muistella omia peruskouluaikojani 90-luvun puolivälistä eteenpäin. En muistele ainoastaan sitä, kuinka minua kiusattiin hyvistä arvosanoista ja siitä, että pidin koulunkäynnistä. Muistelen myös sitä, kuinka itse osallistuin yhden luokkakaverini kiusaamiseen.

En töninyt, mutta nimittelin, puhuin pahaa ja jätin ulkopuolelle. Jossain vaiheessa tämä luokkakaveri muutti toiselle paikkakunnalle. En tiedä, milloin olisimme ymmärtäneet itse lopettaa kiusaamisen.

Kiusaaminen ikään kuin vain tapahtui ilkeä sana ja teko kerrallaan.

En muista, että kiusaamiseen olisi juurikaan puututtu. Kiusaaminen ikään kuin vain tapahtui ilkeä sana ja teko kerrallaan, kuin jonkinlaisessa omassa kuplassaan.

Jälkeenpäin olen hävennyt kiusaamista. Ja toisaalta ymmärtänyt, ettei minuakaan olisi saanut kiusata koulumenestyksen tai minkään muunkaan syyn vuoksi.

Nyt, vuonna 2017, istun kirjoittamassa tästä samasta aiheesta siinä toivossa, että mahdollisimman monen ei tarvitsisi muistella lapsuudestaan kokemuksia, joissa oli joko kiusaaja tai kiusattu. Ne eivät ole hyviä kokemuksia.

Kiusaaminen jätti kokemuksen, että parantaakseen omaa asemaansa ryhmässä, on pakko kohdella muita ihmisiä huonosti. Kiusattuna oleminen taas jätti jälkeensä tunteen, että on jotenkin perustavanlaatuisesti vääränlainen ja huonompi kuin muut. Sen tunteen karistamiseen on mennyt vuosia.

En usko, että kiusaamista saadaan koskaan kokonaan loppumaan. Kiusaaminen ei ole kulkutauti, jota vastaan voisimme rokottaa muutaman sukupolven ja todeta kiusaamisen sitten kadonneen maailmasta. Kiusaaminen itää siellä, missä ei ole parempia toimintamalleja ja missä myötätunto on vaipunut horrokseen.

Minusta kasvattajan onnistuminen mitataan siinä, puuttuuko hän kiusaamiseen. 

Jos en usko siihen, että kiusaaminen loppuu kokonaan, mihin sitten uskon?

Minulla on vahva usko kasvatukseen. Minulla on vahva luottamus siihen, että kasvattajan kannattaa puuttua kaikkeen, mikä näyttää vaarantavan lasten kasvun ja kehityksen. Kiusaaminen on toki monimuotoista: ulkopuolelle jättämistä, pahan puhumista selän takana ja internetissä, haukkumista, tönimistä ja toisen puheille nauramista. 

Kasvattaja voi tuntea itsensä avuttomaksi. Tunnistanko kiusaamisen? Osaanko puuttua? Uskallanko? Kasvattaja voi tuntea epäonnistumista siitä, että kiusaamista esiintyy. Minusta kasvattajan onnistuminen mitataan siinä, puuttuuko hän kiusaamiseen. Toki kiusaamisen ehkäisy on myös ensiarvoisen tärkeää, mutta peli ei ole menetetty vaikka kiusaamista esiintyisikin.

Kiusaamisesta muodostuu helposti kupla ja siellä kuplan suojissa tapahtuu kamalia asioita, jotka voitaisiin estää. 

Aikuisen on oltava se rohkea, joka puhaltaa erätauon. Valmiita ratkaisuja kiusaamiseen ei tässä vaiheessa tarvita, vaan aikaa ja avoin mieli.

Ketä on osallisina, mitä on tapahtunut? Miksi kävi niin kuin kävi ja mitä siitä seuraa? Tärkeä kysymys on myös: miten tästä eteenpäin? Kiusaamistilanteen jälkeen pitää pystyä luomaan uusia toimintamalleja. Tämä voi olla jo haastavampaa ja vaatia paljon keskustelua, mutta tärkeintä on sanoa kiusaamiselle aluksi ei. Siihen pystyy jokainen.

Kiusaamisesta muodostuu helposti kupla ja siellä kuplan suojissa tapahtuu kamalia asioita, jotka voitaisiin estää.

Ensimmäinen askel on puhkaista kupla. Sinulla on lupa ja velvollisuus puuttua.

Parasta Lapsille ry on mukana #lupapuuttua-kampanjassa. Tule mukaan!