13.4.2017
/
Peppi Turunen
Peppi Turunen
Kevään 2017 Parasta Lapsille ry:n vapaaehtoiskoordinaattori. Peppi on järjestötyöstä innostunut, huumorilla ja avoimella mielellä maustettu, pian valmistuva yhteisöpedagogi opiskelija. Kuvailtu "yllättävän epäkieroksi savolaiseksi".

Kävelin tässä eräs päivä Helsingin keskustassa Mikonkatua pitkin. Ilma oli ihanan keväinen, aurinko paistoi hieman pilvien takaa ja oli melko tyyntä.

Kaikki, jotka ovat joskus Helsingin keskustassa kävelleet, tietävät ettei siellä voi oikein ruuhkilta säästyä, paitsi ehkä kerran vuodessa, jolloin koko Helsinki tuntuu pysähtyvän, eli juhannuksena.

Kävellessäni sinä keskiviikkoiltapäivänä ihmismassan seassa, aloin tuttuun tapaan kirota mielessäni edessäni liian hitaasti käveleviä ihmisiä, kävelytien valtaavia seurueita sekä pyöräilijöitä, jotka mutkittelivat hitaasti, vaikkakin taitavasti ihmisten seassa.

Minua ärsytti suunnattomasti, kun en päässyt nopeasti ja vaivattomasti etenemään valtavassa ihmisvirrassa ja ihmettelin hetken mielessäni, eivätkö nämä seurueet yhtään ajattele meitä, joilla on kiire ehtiä paikkaan jos toiseenkin.

Hetken aikaa tuskailtuani muiden ihmisten “hitautta”, heräsin ajatukseen: mihin minulla oikeastaan olikaan kiire?

Ei yhtikäs mihinkään. En ollut matkalla työtapaamiseen tai esimerkiksi fysioterapeutin vastaanotolle, johon olisi tarvinnut keretä ajoissa. Olin menossa ostoksille kiertelemään kauppoja, jotka olivat sinä päivänä auki vielä neljä tuntia. En ollut silloin matkan varrella poikkeamassa vaan nopeasti ostoksille, vaan minulla oli tiedossa vapaailta. Minulla ei ollut mitään velvoitteita sille illalle, mutta silti elin täydellisessä kiireen illuusiossa.

Hetken aikaa tuskailtuani muiden ihmisten “hitautta”, heräsin ajatukseen: mihin minulla oikeastaan olikaan kiire?

Aloin pohtimaan asiaa syvemmin ja yritin keksiä milloin viimeksi olisin kävellyt niin, etten olisi ollut kiireessä tai etten olisi tuntenut sitä. Milloin viimeksi vaikkapa matkalla tapaamaan ystävääni olisin vain nautiskellut ihanasta keväästä ja sen tuomista iloista hieman rauhallisemmin tallustellen.

Oli järkyttävää tajuta, etten oikeasti muistanu sellaista hetkeä.

Onko mahdollista, että jos on tarpeeksi pitkään elänyt kiireessä, ei osaa enää “höllätä”. Pää kolmantena jalkana paahtamisesta on todellakin tullut sääntö, ei poikkeus. Vaikkei olisi kiire töiden tai koulun jälkeen mihinkään, tulee aina kuljettua vähintään kahtasataa, koska ei ole muistanut “rebootata” itseään ja asettua kiireettömään tilaan.

Eikö pitäisi olla ihan automaatio, että jos ei ole kiire mihinkään, siitä ei tarvitsisi itselleen aina muistuttaa erikseen!

Sopiva kiire on tehokkuutta, päälle jäänyt kiire pois läsnäolosta

En haluaisi leimata kiirettä pelkästään negatiiviseksi asiaksi. Kiire voi toimia myös positiivisena haasteena ihmisille. Jotkut tuntevat olevan tehokkaampia pienessä kiireessä ja voin myöntää kuuluvani tuohon ihmisryhmään itsekin.

Pidän hallitusta kiireestä, eli sellaisesta, joka saa minut keskittymään työhöni entistä intensiivisemmin, mutta joka on kuitenkin täysin hallittavissa. Jos tuntuu että kiire vie mukanaan eikä resurssit yksinkertaisesti riitä kaikkeen, tulee vastaan raja, jolloin kiire muuttuu rasitukseksi.

Vanha kansa tiesi, ettei hoppu ole hyväksi eikä kiire kunniaksi, mutta mites me “uusi kansa” eli me nykyajan ihmiset?

Jos tuntuu, että kiire ei helpota missään eikä milloinkaan, mennään jo pahasti yli, eikä kiireessä ole enää mitään positiivista. Kaikki olemme kuitenkin yksilöitä, joten kiireen kokemusta ei pitäisi yleistää liikaa; toisen positiivinen kiire voi olla toisen rasite.

Vanha kansa tiesi, ettei hoppu ole hyväksi eikä kiire kunniaksi, mutta mites me “uusi kansa” eli me nykyajan ihmiset? Onko tämä tuttua kauraa meille? Itse voin ainakin myöntää, että liian usein unohdan tämän sanonnan sanoman.

Jatkoin kävelyä Mikonkadulla. Siihen ei mennyt kuin hetki, muutama ajatus, kun tajusin kuinka tyhmää oli kiirehtiä ilman kiirettä. Sen kerran kun on oikeasti aikaa nauttia kauniista Helsingin rakennuksista sekä ihanasta ilmasta – tee se äläkä epäröi.

Naurahdin mielessäni hassuille ajatuksilleni ja omalle turhautumiselleni, laitoin aurinkolasit päähän ja hiljensin huomattavasti askellustani. Päätin puhkaista kiireen illuusioni ja jatkoin matkaani rauhallisesti ihmisvirrassa mukana kulkien. Olin pitkästä aikaa oikeasti taltuttanut kiireeni, eikä siihen mennyt kuin hetki. Ja vitsit, nautin siitä täysin rinnoin.

En ollut tehnyt itselleni tälle vuodelle vielä uuden vuoden lupausta, mutta silloin sen päätin tehdä ja aion siitä pitää myös kiinni; en enää kiirehdi mihinkään, jollei ole pakko.

Nauttikaamme ihanan verkkaisista ja kiireettömistä hetkistä oman itsemme tai läheistemme kanssa, ne on niitä hetkiä jotka todella palkitsee ja auttaa jaksamaan taas sitä surullisen kuuluisaa kiirettä.

Hyviä ja kiireettömiä hetkiä pääsiäisen aikaan!