8.10.2014
/
Inna-Mari Simola, lasten ja nuorten toiminnan kehittäjä
Inna-Mari Simola
Parasta Lapsille ry:n lasten ja nuorten toiminnan koordinaattori. Lapsuutta ja vanhemmuutta liippaavista ilmiöistä innostuva ja huolestuva. Tykkää yksinkertaisista asioista. Unohtuu usein omiin ajatuksiinsa. Twiittaa: @SimolaInnamari

Eilisen A2-kiusaamisillan innoittamana päätin vuorostani osallistua keskusteluun kiusaamisesta. Näkökulmani tässä on aikuislähtöinen.

Tuntosarvet herkkänä: kiusaaminen on kokemusasia

Kukaan vanhemmista ei halua lapsensa joutuvan jatkuvan kiusaamisen kohteeksi. Kukaan vanhemmista ei varmasti halua, että oma lapsi kiusaa muita.

Kysyin ekaluokalla olevalta esikoispojaltani, onko häntä kiusattu koulussa. Hän kertoi, että on kiusattu ja pyysin kertomaan asiasta tarkemmin. Luokkakaveri kuulemma jahtaa ja lyö, jos ei pääse mukaan poikani ja parin muun kaverin välituntileikkiin tai -peliin.

Kysyin pojaltani, onko hän ajatellut, että luokkakaveri saattaa kokea kiusaamisena sen, että ei pääse mukaan. Hän ei ollut ajatellut ja huomasin, että poikani jäi miettimään asiaa. Aion ottaa asian vielä puheeksi hänen kanssaan.

Ratkaisua kohti: syyttely pois

Kiusaamisen ehkäisyn ja selvittelyn tulisi perustua ratkaisukeskeiseen ajattelutapaan: miten suunnataan kohti ratkaisua ja mikä on kunkin osapuolen tehtävä, jotta päästään yhteisesti sovittuun tavoitteeseen. Eri roolien vastakkainasettelun ja syyllisten etsimisen sijaan kiusaamistilanteita selvitettäessä tulisi pyrkiä yhteiseen ymmärrykseen ja dialogiin.

Konkreettisesti näin: nostetaan esiin ja nimetään yhteinen haaste tai ongelma, jonka ratkaisemiseen kaikkien osapuolten (vanhemmat, kasvattaja tai opettaja, kiusaamisen osapuolet) on osallistuttava. Keskustellaan asiasta riittävän kauan, jotta kaikki ymmärtävät tilanteen. Asetetaan yhteinen tavoite, johon osapuolet pyrkivät ja sovitaan yhteiset toimintatavat.

Yksi ehdoton totuus: aikuisten vastuu

Tuskin koskaan päästään yhteen ainoaan ratkaisumalliin, joka poistaisi kiusaamisen kokonaan lasten keskuudesta. Yhden ehdottoman totuuden uskallan kuitenkin nostaa esiin: aikuisten vastuu puuttua kiusaamiseen. Aikuisten, olivat he sitten vanhempia tai ammattikasvattajia, tulisi seurata lasten maailmaa ja vuorovaikutussuhteita kiinnostuneesti. Vain riittävän läheltä ongelmat voidaan huomata ja kiusaamiseen puuttua.

Jos emme tunne lapsiamme, kasvatus ja ohjaaminen jäävät pinnalliseksi ohjeistamiseksi ja tilanteisiin ylhäältäpäin puuttumiseksi. Jotta todella pystymme vaikuttamaan kiusaamiseen myös ehkäisevästi, meidän täytyy syventyä lasten elämään ja kulkea lasten rinnalla.

Ilman aikuisia lapset eivät tiedä mitä tekevät

Eilisessä A2-keskustelussa erityisesti opettajakunta toi esiin väsymystään, turhautumistaan sekä keinottomuuttaan kitkeä kiusaamista pois kouluyhteisössä. Uskon, että vanhemmat kodeissa painiskelevat saman asian äärellä lasten kaveri- ja kouluasioita seuratessaan.

Mutta mitä tapahtuu, jos aikuiset pistävät hanskat tiskiin, luovuttavat, eivät enää jaksa? Kuka sitten lapsia ohjaa, neuvoo ja kasvattaa toimimaan yhdessä ja kunnioittamaan toisiaan? Ehkä ilman aikuisten ohjausta lapset eivät tunnista joutuvansa kiusauksen kohteeksi tai tajua itse kiusaavansa.

Ei ole helppoa olla kiusatun vanhempi, vielä vaikeampaa on olla kiusaajan vanhempi. Ei ole helppoa olla opettaja ja kamppailla tämän ongelman kanssa päivästä toiseen.

Mutta eihän lasten suhteen voi luovuttaa. Ja ilman aikuisia lapset eivät tiedä, mitä tekevät.

Ps. Kiusaaminen ilmiönä on moninainen. Sitä voidaan tarkastella useista eri näkökulmista eikä sen määrittelykään ole yksinkertaista. Tässä linkki kiusaamisen määritelmään MLL:n sivuilla.