Vuoden 2019 blogikirjoitukset
Moikka! Olen Roosa Ruokokoski ja opiskelen toimintaterapeutiksi Helsingin Metropoliassa. Minut saattoi tavata tänä syksynä Vilppulassa toteutetulla perheleirillä, jossa toimin pedagogisena sisällöntuottajana.
Kuulin työpaikasta eräältä luokkalaiseltani ja kiinnostuin välittömästi, sillä perheleirillä pääsen työskentelemään niiden asiakasryhmien parissa, mitkä ovat minulle kaikkein tärkeimmät.
Lasten parissa olen työskennellyt jo teinistä lähtien hevosleirinohjaajana ja lastenhoitajana. Opiskelujeni ohella työni ovat jatkuneet päiväkodin-, iltapäiväkerhon- sekä ratsastusopettajan sijaisena.
Parasta Lapsille ry:n lasten ja nuorten leirit kulkevat nimellä Aikaa ilolle.
Miten ilon tunne saadaan pintaan? Ilo on yksilöllinen myönteinen tunne, kuitenkin se usein syntyy yhdessä tekemällä.
Joskus ilo täytyy tieten tahtoen ja eri keinoilla houkutella esiin.
Se on toive, jota meistä jokainen kantaa mukana aina, kun tulemme kohdatuksi.
Jokaisella meillä on kuitenkin kokemus siitä, että toinen ihminen ei ole hyvää minussa nähnyt tai huomioinut, mutta kehittämiskohteesi tai puutteesi on kyllä nostettu esille. Toiset kuittaavat nämä kohtaamiset olan kohautuksella ja jatkavat matkaa. Toisille taas jokaisesta tällaisesta kohtaamisesta jää pieni jälki, joka pala palalta musertaa omaa uskoa siihen, että minussakin on jotain hyvää.
Positiivinen pedagogiikka on noussut nyt paljon esiin julkisesti. Olen hykerrellyt koko syksyn jo ihan lasten vuoksi, mutta myös siksi että juuri tämä, hyvän näkeminen lapsessa, on meillä Parasta Lapsille ry:ssä uuden toiminnan vaikuttimena.
Näe hyvä mussa -toiminnassa me aikuiset mietimme omaa toimintaamme suhteessa lapsiin siten, että korostamme joka käänteessä lapsen onnistumisia ja tuemme häntä myös turvallisiin pettymyksiin. Tämä ei ole itsestäänselvyys. Olen valitettavan usein nähnyt päiväkoti- ja kouluympäristössä voivottelua, kuinka haastavat lapset eivät sopeudu toimintaan.
Lettujen tuoksu nousee muurinpohjapannusta. ”Ensin laitetaan siihen voita, näin”, selitän ja eräs äiti tekee perässä saman omalla pannullaan. ”Sitten taikinaa vajaa kauhallinen…” Pannu tirisee, taikina paistuu. Äidin silmät säihkyvät, kun hän saa kääntää letun ympäri.
***
”Rosvo!!! ROSVOOOO!!”
”POLIISI!!”
”Mennään Kuopioon!”
”Eikun Jyväskylä on vapaana!”
”Kivi, sakset, paperi!”
”PUKKILANTÄHTI LÖYTYI!!!”
Kevät oli työntäyteinen ja yhteisöpedagogin opintoni olivat jääneet pienemmälle huomiolle. Tiesin joutuvani suorittamaan muun muassa roikkumaan jääneen nuorisotyön työharjoittelun kesän aikana.
Pelkkä ajatuskin puistatti.
Herätyskello aloittaa iloisen laulunsa joskus seitsemän ja kahdeksan välimaastossa riippuen siitä, onko tänään ollut tarpeeksi onnea saada olla päivystäjänä. Pisimmän tikun vetäjä pääsee voitelemaan leipiä ja valmistelemaan leiriläisten aamupalaa. Oman osuutensa leivistä ja puuroista pääsee nauttimaan reippaaseen tahtiin samalla kun valvoo leiriläisten ruokailua, ja keskustelee "hiljaisella" äänellä päivän tulevista tapahtumista ryhmänsä kanssa.
Tänä kesänä olin toista vuotta Parasta Lapsille ry:llä vapaaehtoisena leiriohjaajana monikulttuurisella perheleirillä. Tapasin erilaisia ja eri taustoista tulevia ihmisiä, joita ei tavallisessa arjessa tulisi kohdanneeksi.
Tänään on neljäs päivä, ja minun pitää ohjata hedelmäsalaattileikkiä aamupiirissä.
Jännittää vähän. 11–13-vuotiaat ovat meluisia, en tiedä kuuntelevatko he minua.
Hyvin se kuitenkin meni.
Olen päässyt juttelemaan ja touhuamaan tyttöjen ja poikien kanssa. Pääsin myös ohjaamaan askartelupajaa. Oli mukavaa ja hauskaa päästä tekemään kaikenlaisia uusia asioita, kuten hamahelmiä, laminointia, lätyn paistoa, avaimenperiä ja rannekkeen tekoa.
Perheleirillä riittää monenlaista vilskettä ja vilinää. Etukäteen ohjaaja ei voi tietää, millaisia persoonia leirille saapuu. Paperilla on vain nimiä ja lasten ikiä, ja sekin lista ehtii muuttua monta kertaa ennen kuin leiri alkaa. Vasta bussissa tietää, keitä leirille lopulta saapuu.
