9.12.2019
/
Noora Steenvoorden
Noora Steenvoorden
Olen Noora Steenvoorden, 40-vuotias äiti, taiteilija ja pedagogi Tammisaaresta. Asun vanhassa hirsitalossa metsän reunassa perheeni kanssa ja puutarha, metsä ja meri ovat rakkaita raameja arjessa. Työ taiteen ja lasten parissa on aina kuulunut elämääni ja odotan ilolla ja uteliaisuudella syksyn leirejä. Syksy on lempivuodenaikani. Metsän värit, tuoksut ja pimenevät illat kutsuvat nuotiolle tai metsään sieneen. Toivon, että viikonloput tuovat tilaa ja iloa perheille ja meille kaikille. Haluan uskoa, että Kisakeskuksen luonto ja rauha tarjoaa kokemuksen ja aikaa yhdessäololle ja jokainen iästä riippumatta voi saada viikonlopuista paljon iloa ja valoa arkeen.

Ensimmäinen syksy leirivastaavana Parasta Lapsille -perheleireillä on leireilty läpi. Neljä viikonloppua ihanien, monimuotoisten ja hienojen perheiden ja vapaaehtoisten kanssa on tuonut ja luonut taitelijan syksyyn rytmin ja vastuun, jonka olen ottanut, omaksunut ja halunnut kantaa meitä kaikkia ajatellen. Luoden ja tuoden jotain todellista, tärkeää ja konkreettista ihmisten arkeen ja omaanikin.

Tenholassa vanha hirsitalo huokaa hiljaa. Yritän koota ja kerätä kaikkea kokemaani sanoiksi, sanojen jonoiksi, lauseiksi, jotka jotenkin voisivat kuvailla kaikkea kokemaani. Mieleeni nousee kymmenittäin hetkiä ja kohtaamisia, lasten kasvoja, aikuisten tunnelmia, yhteistä jaettua aikaa ja tilaa, kertomuksia ja tunteita ja kyyneleet liikutuksesta.

Liikutun, kun katson takaisin kaikkea kokemaani, koska miten jotain niin elävää, vallatonta, hyvää ja syvää edes saa sanoiksi paperille, kuviksi ja tunnelmiksi toiselle kuvailla tai kokea.

Pelkkä ajatus on kuin tekemäni pannukakku, joka jostain syystä lässähtää aina lopulta, vaikka ohje ja ruoka-aineet ovat täsmälleen samat kuin naapurilla.

Voin kertoa, miten eräs pieni kuusivuotias otti käsistäni kiinni ja kertoi, miten olen tervetullut hänen synttäreilleen nyt ja aina, kirkkaat ja suuret, sielusta asti katsovat silmät vakavasti silmiini katsoen. Tai miten nuori maahanmuuttajanainen istui kanssamme saunassa todeten, että ihania ootte ja ihanaa, kun kaikki eivät ole rasisteja. Tai miten eräs äiti painoi päänsä syliini aamupiirissä sallien silityksen ja vastaanottaen kosketuksen, koska toisella puolella sylissäni esimerkkiä näytti viisivuotias tyttö. Tai miten pojat rökittivät meidät jalkapallossa tai miten maalasimme, leikimme, ulkoilimme, leivoimme, askartelimme, nauroimme, suunnistimme, lepäsimme yhdessä, lapset ja aikuiset.

Tai miten odotin leiriviikonloppuja ja bussin saapumista, jotta saisin taas elää hujauksessa yhden kokonaisen sukelluksen perheiden kanssa todistaen riemua ja iloa, väsymystä ja voimaantumista, uusia kokemuksia ja orastavaa ystävyyttä. Yhteyttä. Luottamusta. Sallimista. Voimaa. Kaikkea sitä, mikä elämässä näyttäytyy pintojen ja kulissien raoista, sitä todellista, muhevaa, tukevaa läsnäoloa ja rehellistä elämää, erilaisia elämäntarinoita ja -kohtaloita, joiden alta kuitenkin paljastuu sama vanha totuuden totuus, meidät erottaa ainoastaan tarina itsestämme.

Koska lopulta kaikkien tarinoiden takana lepää yhteys ja ykseys.

Ja jokaisen, pienen tai suuren toiveena on tulla nähdyksi, tulla kuulluksi, tulla hyväksytyksi ja rakastetuksi omana itsenään. Pienten ja suurten. Minun ja heidän. Noiden ja niiden. Teidän ja toisten. Meidän ja teidän. Sinun ja minun.

Ja joskus tapahtuu ihmeellinen hetki ja ihminen voi saada itseensä kokemuksen, kuin seisoisi pisteen päällä. Pisteen päällä, kuin lapsena piirustuskuvia piirtäessä pisteestä seuraavaan, kunnes jossain vaiheessa kuva, joka pisteiden välisistä viivoista muodostui, alkoi vihdoin saada muotoa ja paljastua. Olen pisteen päällä. Olen leireillä oikeassa paikassa. Olen täsmälleen siellä, missä minun kuuluukin olla. Mitä kuvasta lopulta syntyy, sitä en tiedä. Vasta neljä pistettä on näyttäytynyt, mutta tunnen sen jo nyt itsessäni ja tunnistan, että isompi kuva on kyseessä, kuin mitä edes aavistan. Mutta sen aika ei ole vielä, nyt täytyy löytää pisteeltä toiselle ja pysähtyä, asettua aina hetkeksi vakaasti pisteen päälle.

Suurella rakkaudella,

Noora Steenvoorden