17.12.2019
/
Katja
Katja Timlin
Näe hyvä mussa -hankkeen koordinaattori. Lasten ja perheiden hyvinvoinnin puolesta taisteleva taidepedagogi, joka rakastaa temmeltää metsässä. Heikkouksina suklaa ja kikattaminen!

Kun aloimme vuosia sitten järjestössä miettiä uudelle hankkeelle nimeä, mietimme ensin, mistä tässä toiminnassa on oikeastaan kyse. Pitkän keskustelun jälkeen oli selvää, että nähdyksi tuleminen on yksi tärkeimmistä asioista mitä teemme työssämme.

Nimeksi tuli Näe hyvä mussa.

  1. Kuinka kohtaamme ja näemme toiminnassamme lapset, heidän vahvuutensa ja tunteensa.
  2. Kuinka kohtaamme vanhemmat, joiden vanhemmuuden vahvistamiseen tarvitaan juuri nähdyksi tulemista. Sitä, että he saavat joskus kuulla onnistuneensa hienosti ja että heidän murheensa ja onnistumisensa kohdataan avoimesti.
  3. Kuinka kohtaamme Näe hyvä mussa -tiimiläiset. On tärkeää, että näemme myös toinen toistemme vahvuuksia ja osaamista, että osaamme kohdata jokaisen omana upeana itsenään ja antaa mahdollisuuden kukoistaa.

Kuulluksi ja nähdyksi tulemisessa on ydin niin moneen hetkeen ja vuorovaikutukseen, ei pelkästään lasten kanssa toimiville. Sen kuuluisi olla lakisääteisenä opetussuunnitelmassa, sekä istuttaa tulevat vanhemmat ja uudet pariskunnat alas tämän asian äärelle. Onko meillä mahdollisuus rakentaa uusi oppiaine ”hyvän huomaaminen kaverissa ja itsessä”?

Miten tämän hiuksen hienon asian saa opetettua eteenpäin ilman, että siitä tulee väkinäistä. Suomalaisessa kulttuurissa ylipäätään kehujen saaminen ja antaminen on aina ollut hieman harjoittelun takana ja se ei ehkä kuulu ensimmäisiin asioihin joista meidät maailmalla tunnetaan.

***

Olin ohjaamassa nyt neljännen kerran perheleirillä Vilppulan vankilassa. Leirien tavoitteena on yhdessä olon lisäksi vahvistaa vanhemmuutta, parisuhdetta ja tietenkin vanhemman ja lapsen vuorovaikutusta. Häkellyin, kuinka vankilassa monen vanhemman kohtaaminen lapsen kanssa on juuri sen ytimessä, minkä monesti näkee puuttuvan.

Lapset saivat arjessa kehuja pienistäkin onnistumisista ja vanhempien silmät loistivat, kun he kohtasivat lapsiaan. Tästä tietysti seuraa, että lapsi toimii arjessa ja vuorovaikutuksessa muiden kanssa joustavasti. Kun lapsi on huomattu, hänen ei tarvitse hakea huomiota muulla tavoin.

Keskustelin tästä avoimesti vanhempien kanssa ja vastaus on karu: ”Jotkut asiat vasta ymmärtää, kun ne oikeasti menettää, sitä osaa nyt vasta arvostaa, mikä elämässä on tärkeintä”. Onko todellakin niin, että vanha sananlasku on edelleenkin totta? Mitä jos heräisimme ennen kuin meidän pitää menettää?

***

Hetken aikaa sitten tapasin yllättäen vanhan ystäväni. Kohtaamisessa tuli alusta asti itselle tunne, että minun tapaamiseni oli iloinen asia ja kuulumisten vaihtaminen oli tärkeää molemmille. Osaamatta eritellä, mistä tunne tuli, ajattelen että kyse oli molempien valinnasta nähdä ja kohdata sillä hetkellä toisemme tosissaan.

Tällaisella kohtaamisella on pitkäkantoisia positiivisia seurauksia, sillä ihminen saa kokemuksen nähdyksi ja kuulluksi tulemisesta – aidosta kohtaamisesta. Kuvitelkaa, jos voisimme tarjota kaikille ihmisille, ennen kaikkea omille lapsillemme, edes joskus tunteen tulemisesta nähdyksi juuri sellaisena kuin on, ja olemme iloisia näkemästämme?

Minkälaisen pohjan voisimme rakentaa lapsillemme, jos saisimme jokaiselle kokemuksen siitä, että joku oikeasti haluaa olla minun seurassani, näkee minut kokonaisena ja nappaa minun vahvuuteni?

Kyse ei ole siitä, että meidän tulisi olla toisen ihmisen vieressä joka hetki kehumassa ja ylistämässä heitä, vaan kyse onkin ihan pienistä kohtaamisista arjessa. Päätöksestä kohdata toinen ihminen avoimesti, lempeästi ja aidosti.

Ensi kerralla, kun kohtaat puolisosi, lapsesi, ystäväsi tai työkaverin, niin mieti miten haluat juuri sen kohtaamisen tehdä. Se voi olla – ja onkin – sen ihmisen elämässä tärkeämpää kuin tiedätkään.

-Katja