22.8.2019
/
Ilona Riska
Ilona Riska
Ilona on opiskelija, joka pakeni uusperheensä arkea kolmelle perheleirille Pukkilaan kesällä 2019. ”Tolkun likaksi” joskus tituleerattu. Ihmisten lisäksi leireillä Ilonan lumosivat luonto ja soutelu, jatkuva syöminen sekä uudet ihanat tanssimusiikit.

Suoritin tänä kesänä sosionomin harjoitteluani kolmella perheleirillä vapaaehtoisena ohjaajana. Myönnän heti, että menin leireille opintopisteiden kuvat silmissä kiiluen, en tuntenut yhdistystä tai sen asiaa nopeaa nettisivujen selailua tarkemmin.

Ajatukseni oli, että hoidan työni kuten minkä tahansa työn, saan harjoitteluuni tunteja ja jatkan eteenpäin. Näin teinkin, mutta tuntien lisäksi sain jotakin, johon en ollut osannut varautua.

Sosiaalialalla työskennelleenä ja nyt alaa opiskelevana kohtaan paljon ihmisiä erilaisissa elämäntilanteissa. Autan, tuen ja neuvon. Tutustun ihmisiin ja heidän ajatuksiinsa koulutuksesta, urasta, heidän tulevaisuudestaan ja toiveistaan.

Mutta näillä kesän leireillä tapasinkin ihmisiä, jotka avasivat oman perheen riemunsa ja onnistumisensa meille ohjaajille.

Saimme yhdessä vanhempien kanssa katsella lasten iloa uidessa, pelatessa ja uusien kavereiden kanssa touhutessa. Saimme osallistua vanhempien keskusteluihin omista perhekulttuureistaan, onnistumisistaan ja vaikeuksistaan. Näimme perheiden toimivan yhdessä ruokapöydässä, pelikentällä ja metsäretkillä.

Sen yhdessä tekemisen ilon ja ylpeyden näkeminen kosketti minua ihan uudella tavalla. Vaikka en enää muista kaikkien leireille osallistujien nimiä, paikkakuntia tai kasvojakaan, muistan, miten aikuiset ylpeinä ihastelivat lastensa askartelujen tuotoksia, miten lapset tyytyväisinä nuokkuivat iltapalan jälkeen iltapiirin rentoutuksissa, ja miten perheet nauroivat yhdessä porukalla kilpaillessaan.

Olin usein väsynyt iltaisin nukkumaan päästessäni ja välillä tuntui, että nämä opintopisteet ovat vähän liiankin ison työn takana, mutta väsymys hoituu muutaman päivän levolla. Se, miten leirien osallistujat koskettivat sydäntäni ja saivat minut tuntemaan oloni yhdeksi heistä, ei unohdu muutamassa päivässä tai vuodessakaan.

On harvinaista päästä lähelle vieraita perheitä ilman muita velvoitteita tai odotuksia kuin yhdessä lomasta nauttiminen.

Tätä en osannut odottaa, ja tämä on se palkinto, jonka vuoksi saatan leireille tulevinakin vuosina ohjaajaksi tai perheenikin kanssa leiriläiseksi hakea.