13.12.2021
/
Tiina Damoiseaux
Tiina Damoiseaux
Olen Tiina, leirivastaava syksyn 2021 perheviikonlopuissa Kisakeskuksessa. Olen koulutukseltani sosionomi amk ja olen työskennellyt lastensuojelussa sekä turvakodissa. Harrastan koripalloa, tennistä, pyöräilyä, kesällä käyn melomassa ja talvella laskettelemassa. Pidän kauniista asioista, koskettavista keskusteluista sekä erilaisista tarinoista. Leikit ja pelit sisällä ja ulkona saavat minut innostumaan ja voimme yhdessä keksiä vaikka ihan uusiakin leikkejä. Pidän erityisesti yhteenkuuluvuuden tunteesta ja siksi haluaisin, että perheleireillä kaikki voisivat tuntea olonsa kotoisaksi ja tärkeäksi osaksi porukkaamme.

Yhteenkuuluvuuden tunne ja sen voima olivat merkittävimpiä syitä, miksi kiinnostuin perheleirien vetämisestä. Olen tehnyt töitä ihmisten parissa parisenkymmentä vuotta. Ihmisten tarinat ja merkitykselliset kohtaamiset kiinnostavat minua vuosi vuodelta enemmän.

Ennen ensimmäistä leiriä minuun iski kuitenkin paniikki.

Olisi tehnyt mieli hautautua kotiin peiton alle. Onneksi lähdin kuitenkin matkaan. Leiribussissa näin leiriläisten, aikuisten ja lasten, iloiset katseet ja tunsin heti helpotuksen. Yhdessä teemme tästä leirin.

Vapaaehtoinen Markus istui bussimatkan viereisellä penkillä ja kertoi kokemuksistaan leireiltä. Markuksen tavasta jutella tuli heti turvallinen ja innostunut olo. Hänkin kertoi jännittäneensä ensimmäistä leiriä. Kun tunteet sanoittaa ääneen, niistä taittuu isoin terä ja huomaa toisten ihmisten kokevan aivan samoja asioita.

Lapset löysivät leirillä heti yhteisen sävelen

Pallo lenteli lapselta toiselle jo ennen kuin ehdittiin esitellä toisiamme. Aikuiset tarvitsevat enemmän aikaa. Lapset auttavat aikuisia löytämään toistensa seuraan ja heittäytymään tekemiseen. Yhteinen nimihippa sai hien pintaan kaikille ja jalkapallopelin innostus sai tekemään yhteistyötä. Miltä näyttää evoluutiohipassa, kun 30 matoa ryömii pitkin jumppasalin lattiaa? Ainakaan kukaan aikuisista ei fuskannut.

Toisena leiriviikonloppuna halusin esitellä vanhemmille rakastamani lajin, koripallon. Olen itse aloittanut koripallon harrastamisen yli 40-vuotiaana ja luotin siihen, että jokainen meistä pääsee lajiin mukaan, vaikka se olisi aivan uusi. Upeasta ryhmästämme jokainen oli valmis ensi minuutista alkaen kuljettamaan, syöttämään, heittämään, juoksemaan. Mielettömän hienoja hetkiä, kun me kaikki kymmenen juoksimme pallon perässä. Sydän taisi pomppia jokaisen rinnassa, mutta juuri ja juuri maltoimme pitää edes juomatauon. Vain syöttelemällä sai edetä, joten joukkuekaverin apu oli välttämätön.

Minä ja vapaaehtoinen Lotta olimme varmasti yhtä innostuneita kuin kaikki vanhemmat. Lopuksi lapset tulivat ulkoa katsomaan viimeisen hyökkäyksen ja kannustamaan meitä kaikkia. Keskiympyrässä kaikui yhteinen huuto ”Parasta Lapsille!” Sinä iltapäivänä se oli parasta myös aikuisille.

Lapset tulivat hieman kateellisiksi aikuisten innostuksesta ja halusivat oman pelin. Seuraavana aamupäivänä meillä olikin sitten tiukka katukorisottelu lasten kanssa. Hienointa oli nähdä, että taitavimmat pelaajat syöttivät myös nuoremmille ja korin jälkeen koko joukkue tuuletti hyppien ilmaan.

Jos toisena leiriviikonloppuna äidit organisoivat jalkapallopelit, niin kolmantena viikonloppuna lapset järjestivät jo itse itselleen ohjelmaa, johon ihan jokainen pääsi mukaan. Makkaranpaiston päätteeksi lapset juoksivat ympäri metsää piilohippaa. Aikuisten teki mieli jo siirtyä seuraaviin juttuihin, mutta eihän voi keskeyttää toimintaa, jossa 14 lasta leikkii sovussa yhdessä ja kaikki ovat innolla mukana.

Mikä sitten yhteenkuuluvuuden tunteessa on niin vetoavaa?

Antaako se merkitystä elämälle, että kuuluu johonkin isompaan kokonaisuuteen?

Onko merkittävää, että kokee tulevansa hyväksytyksi sellaisena kuin on?

Kuinka merkityksellistä on kokea olevansa jollekin tärkeä?

Onko onnistumiset merkittävämpiä, kun ne saa jakaa toisten kanssa ”me yhdessä teimme tämän”?

Taidan vastata kaikkeen myöntävästi.

Leiriviikonloput erilaisten perheiden kanssa ovat tarjonneet mahdollisuuden yhteisöllisyyteen. Viikonloppujen jälkeen olo on iloinen, innostunut ja koostunut. Jaamme hetken maailmasta yhteisessä kuplassa, jossa jokainen on tärkeä, tasa-arvoinen ja tervetullut. Kaikki voivat lähestyä toisia, tulla syömään samaan pöytään, pyytää apua, kysyä pelikaveriksi tai ehdottaa seuraavaa tekemistä. Uskon tämän kokemuksen kantavan jokaisen mielessä vielä pitkään leirien jälkeenkin.

Minun tunnemuistoihini tallentui vahvasti hetki, kun viimeisen leirin jälkeen nostin rinkan selkääni ja 7-vuotias leiriläinen riensi tiukasti halaamaan ”Tiina, Tiina, milloin on seuraava leiri?"