Järjestöuutiset
8.10.2013
Sanna lähti mukaan ensimmäistä kertaa vapaaehtoiseksi ohjaajaksi Tampereen osaston viikonloppuryhmään syksyllä 2013. Matka jatkui maaliskuulle 2014. Tässä Sannan päiväkirjaa matkan varrelta.

Ensimmäistä kertaa vapaaehtoisena!

8.10.2013

Ensimmäistä kertaa lastenleirillä ohjaajana, omat antoisat leirikokemukset melkein kahdenkymmenen vuoden takaa silti elävästi mielessä. Miten onnistun ohjaajana? Pitävätkö lapset ja muut ohjaajat minusta?

Perhosia vatsassa ja innostuneena astuin bussiin, joka kuljetti leiriläiset ja heidän ohjaajansa Virroille, Pukkilan leirikeskukseen. En ollut suinkaan ainoa, jota ensimmäinen leiri ja yöpyminen poissa kotoa jännitti. Mieleen painui pellavapäisen hymysuisen leiriläisen sanat lauantaiaamulta: ”Täällä on oikeesti tosi mukavaa!” Hetkeä aiemmin oli häntä vaivannut kova koti-ikävä. Nyt oli niin kivaa, että poika kuopi riemukkaana maata paikallaan ennen kuin spurttasi muiden joukkoon leikkimään.

”Tämä on elämää!”

Runsaasta ruokailusta iloitsi koko leirin väki ja emäntiä muistettiin vuolaasti ja omatoimisesti kiittää. ”Tämä on elämää!”, huudahti pörröpäinen poika, kun leirinjohtaja antoi luvan kolmanteenkin kanankoipeen.  Jännittävin ruokailuhetki oli varmaankin kodassa nuotion ääressä paistetut makkarat ja maissit. Yhteiset leirilaulutkin kajautettiin ilmoille. Yllätyin itsestänikin miten rennosti toimin esilaulajana. Lasten välittömyys tarttui, enkä piitannut nuotilleen laulamisesta!

Kuulin viikonlopun aikana toinen toistaan mielenkiintoisempia selostuksia ja tarinoita jättiläisimureista, eläinmaailman kommelluksista… Leiriläiset halusivat myös jakaa kanssani surunsa ja huolensa. Kuuntelin ja pohdin lasten kanssa mitä on ihastuminen, mikä on hyvä ikä laittaa korvikset, miksi on koti-ikävä ja miksi huonekaverin kanssa on kränää. Useasti tukkanuottaset kuitenkin päättyivät leiriläisten omatoimiseen ja molemminpuoliseen anteeksipyyntöön.

Ilahduin kovasti huomatessani, että lapsille metsä ja luonto yleensä eivät olleet niin kaukaisia kuin nykyään usein kuulee puhuttavan. Joukosta löytyi yllätyksellisen hyvä sienestäjäpoju, ja toinen, joka hieman epäröi taitojaan sammalikossa kulkiessaan, marssi tarmokkaasti eteenpäin. Oli ihanaa seurata lasten taitojen ja varmuuden karttumista myös heijastinaskartelupajalla. Oma esimerkkini saattoi myös kertoa, ettei kukaan ole heijastimentekijä syntyessään. Pöllöni korvat menivät vähän sinne päin, vaikka kuinka yritin. Tärkeältä tuntui saada jakaa tunteita epäonnistumisistakin ja löytää hyviä puolia omista tuotoksistaan.

”Vähänks sä tuoksut ihanalta”

Sydäntäni lämmittää kovasti tunne siitä, että löysin yhteyden lasten kanssa. Vielä monta päivää ekan leirin päättymisen jälkeen hymy karahtaa huulille, kun muistelen miten vilpittömän onnelliselta eräs leiriläinen kuulosti lausahtaessaan: ”Vähänks mä oon onnellinen, et sä oot meijän ohjaaja!” Sitten halattiin, hymyiltiin ja harjattiin lisää hiuksia, minkä jälkeen samainen tyttö tuumasi: ”Vähänks sä tuoksut ihanalta”, nuuhkaisten paitaani olkapäältä.

Ei varmaan ole hankala uskoa, kun kerron odottavani seuraava leiriä innolla. Tiedossa on taas erilaisia leikkejä, pelejä, kättentaitoja, luultavasti hieman kronailua ja sanailua, mutta myös anteeksiantamisia, varmasti lisäksi jälleennäkemisen riemua, täysiä vatsoja, saunanpunaisia poskia, iltasatuja ja sikeitä unia touhun täytteisten päivien jälkeen.

Hirviöolympialaiset Pukkilassa

19.11.2013

Vasta-aloittaneella leiritädillä pyöri ajatuksissa monenlaisia mietteitä kolmannen viikonloppuleirin alkaessa. Muistavatko leiriläiset minut vielä, kun en päässyt osallistumaan toiseen viikonloppuun? Huoli osoittautui turhaksi, sillä iloiset halit ja hymyt olivat vastassa linja-autoasemalla!

“Turvallinen aikuinen pitää huolen, muttei oo liian tiukkis”

Tänä viikonloppuna olin uusien asioiden edessä. Sain harjoitella, miten pysyn tiukkana enkä häkelly, kun lapset kokeilevat rajojaan. Tsemppasin itseäni teroittamalla mieleen, että se on yksi turvallisen aikuisen tehtävistä. Lauantaina pohdimmekin ryhmissämme, minkälainen se turvallinen aikuinen sitten on. Leiriläiset listasivat fiksuja asioita. ”Se pitää huolen, muttei oo liian tiukkis.” Lisäksi: ”Äiti tai isä tietää, kehen voi luottaa.”

Kerran kuussa kokoontuvat viikonloppuleirit mahdollistavat aivan omanlaisensa tutustumisen ja ystävyyden leiriläisten ja ohjaajien välillä. Ehtii myös huomata kasvupyrähdyksiä ja iloita leiriläisten kanssa pitkällä aikavälillä tapahtuvasta oppimisesta.

”Saanks mä tulla sun syliin?”

Jaoin viikonloppuna mm. vitsiniekkatittelin tytölle, joka sujuvasti lurittelee vitsin toisensa perään ulkomuistista. Saunanlauteilla naureskeltiin Pikku-Kalle-vitseille, kunnes kovin saunoja roimaisi koko kuupallisen vettä kiukaalle ja tuli kiirus alalauteille.

Hirviöolympialaisissa sain kunnian jakaa komeimman karjunnan tittelin. Lajina huutojuoksu olikin osallistujille vallan mieleinen! ”Yritätteks te väsyttää meidät?” aavisteli yksi pipopää. Saattoihan se ohjaajien suunnitelmana olla, että toisena yönä unihiekka vaikuttaisi aikaisemmin ja pidempään… Ei nimittäin ollut ihme, että vähäunisen ensimmäisen yön jälkeen yksi pojista kysyi silmät ristissä lauantaiaamuna: ”Saanks mä tulla sun syliin?” Syliinhän mahtui. Leirin jälkeen tuntuukin haikealta, ettei kainalossa ole pikku pirpanoita paijattavana ja jututettavana. 

Sunnuntaina linjuri kyyditti lapsoset ohjaajineen takaisin Manseen, jossa huoltajat odottivat ja saivat varmaankin aikamoisen selostuksen viikonlopun tapahtumista.

Joulukuun leiriä odottaen, Sanna

Iloa ja yhdessäoloa: lauantairaportti Pukkilasta 30.11.2014

30.11.2014

7.09 Kop kop! ”Ooksä jo hereillä?” tiedustaa ryhmäläiseni. Hiusten letittelyä ja aamuhaleja. ”Ihanaa ku sulle voi kertoa kaikkea!”

7.12 Suurimmasta osasta huoneita kantautuu vielä tasainen tuhina. Aamuvirkuimmat nakottavat sohvalla viekukkain pyjamissaan. Lastenohjelmia telkkarista.

7.30 Toivotan keittiön emännälle hyvät huomenet. Aamukaffesta nauttien teroittelen värikyniä valmiiksi päivän askartelutuokiota varten.

8.20 Aamupala. ”Jee, saadaan murojakin!”

8.50 ”Sutsi-satsi-satsaa! Sutsi-satsaa!” Laululeikit kajahtavat salissa.

11.00 Lounas. ”Saaks maksalaatikkoa ottaa lisää??”

11.30 Leipomista. Piparimuoteista possu ja Nuuskamuikkunen suosituimmat. ”Jee, saa maistaa taikinaa!” Tortuista syntyy design- ja modernin taiteen luomuksia. ”Kelpaisivat Kiasman näyttelyyn.”

12.20 Askartelupöydässä oppimisen riemua. ”Tästähän tuli tosi hieno!”

13.30 Lunta sataa! ”Kato, me ollaan ninjoja! Saatte tulla meijän tukikohtaan, jos ootte hyviksii.” No, ollaanks me?” ”No… Joo, ootte te!”

14.45 Tyttöjen saunavuoro. Hihittelyä shamppookampauksille.

16.47 Havainto: Ohjaajan yhteen sisätöppöseen mahtuu kaksi leiriläisen jalkaa. ”Kato, oon kenguru!”

17.30 Uuniperunamuusilaatikkoa. Allekirjoittanut tykkää niin, että syö itsensä vahingossa ähkyyn.

19.05 Pikkujoulujuhla. ”Petteri Punakuono, oli poro nimeltään…” Odotus joulupukin vierailusta kasvaa.

19.25 Pukki parkkeerannut Petterin rantasaunan luokse. Jäi sinne kuulemma syömään puujäkälää eli naavaa. ”Muistaksä ku sillo viime vuonna toit meille väärän lahjan? Toisitko tänä vuonna My little Ponyn?”

19.35 Omatekemät leivonnaiset maistuvat. Muutamalla unihiekka jo kutisee kovasti silmissä.

20.15 Patjat, peitot ja tyynyt aseteltu salin lattialle. Lämpimät iltahalit. Nalle Puhin joulu tuudittaa uneen. zzzZZzzZzz…

“Kivointa on taas ollut ihan kaikki!”

21.2.2014

Sanna kertoo Tampereen viikonloppuryhmän viimeisestä yhteisestä viikonlopusta

Kahdellakymmenellä leiriläisellä ja heidän kuudella ohjaajallaan on nyt takana kuusi yhteistä viikonloppua Pukkilan ihanassa leirikeskuksessa.

Allekirjoittanut tuntee päällimmäisenä onnistumisen ja uuden oppimisen iloa ajatellessaan yhteisiä hetkiä ja kommelluksia. Niitä mahtuu puolen vuoden taipaleelle melkoinen määrä; iloja, kikatusta, surujen jakamista, ystävystymistä…

Jokaisen viikonlopun päätteeksi leiriläiset täyttivät palautelappuset, joissa kertoivat ajatuksiaan, tuntemuksiaan ja ehdotuksiaan. Ohjaajat pyrkivät toteuttamaan näitä lasten toiveita ja muokkaamaan leiristä juuri tälle ryhmälle oman näköisen ohjelman. Leiriläiset olivat mielissään ja tunsivat, että heitä kuunnellaan ja heidän ajatuksiaan arvostetaan. Se taas selkeästi poiki lisää uusia hyviä ja toteuttamiskelpoisia ideoita.

Kun saavuimme Pukkilaan perjantai-iltana, leirinjohtaja J-P tiedusteli toivomuksia viimeiselle leirille. Pystyyn singahti monta pientä käpälää. ”Yöpyminen salissa!” ”Ulkoleikkejä!” Viimeisellä leirillä jokainen tuntui löytävän itselleen mielekästä tekemistä vaivattomasti. Yhteiset rutiinit ja säännöt olivat jo tulleet tutuiksi ja alun jännitys tipotiessään. Sunnuntaina kuulin useasta suusta: ”Kivointa on taas ollut ihan kaikki! No siis ihan kaikki!”

Muita sykähdyttäviä kommentteja viimeiseltä leiriltä:

“Mua ei enää ollenkaan pelota tulla tänne, ku täällä on niin kivaa!”

“Mä voin tosi hyvin tänä aamuna. Mä nukuin tosi sikeesti. Nyt tiiän miks mä olin eilen surullinen.” Tätä seurasi lämpöiset halit huonetovereille.

“Miksei näitä leirejä vois olla jatkuvasti? Ku yks loppuu ni toinen alkais.”

“Innostuksesta luopuminen rypistää sielun”

20.3.2014

Viikonloppuryhmän jälkitapaaminen Metso-kirjastossa

Matkasin viime lauantaina paikallisbussissa kohti Metso-kirjastoa tavatakseni viikonloppuryhmän lapset, heidän vanhempansa ja leiriohjaajansa. Bussissa edessäni istui muuan äiti kahden tomeran pojan kanssa. Käsillä oli suklaamunan syöminen. Ai niitä hämmentyneen riemastuneita ilmeitä, kun suklaamunan sisältä löytyi muovikotelo, jonka sisältä löytyi Angry Birdsi! Tämä tapahtumasarja palautti mut ajatuksissani Pukkilan viikonloppujen tunnelmaan. Hyppelin Metson portaat Martikais-saliin ja muistelin jonkun joskus viisaasti tuumanneen: ”innostuksesta luopuminen rypistää sielun.”

Leirinjohtaja J-P esitteli vanhemmille kuuden yhteisen viikonlopun kuvasatoa. Esille tulvahtivat muistot mm. metsäretkeltä, jännittävältä Urmaan torpalta, pulkkamäestä ja useammasta kiehtovasta vesi- ja kuralätäköstä.

Lauantain ohjelmaan kuului myös satuteatteriesitys Vattumato. Kuiskasin vieressäni nakottavalle Ville-ohjaajalle esityksen aikana: ”Välillä häkellyttää minkälaisista uusista tilanteista itseni löydän tämän ohjaajan pestin myötä.” Nimittäin viimeksi seurasin vastaavanlaista esitystä sukat mykkärällä noin 20 vuotta sitten.

Päivän lopuksi ohjaajaporukka, toimiston Taru ja Inna-Mari nautiskelivat Plevnan ruoista pohtien samalla mennyttä ja tulevaa. Kokonaisuutena viikonlopputoiminta sai arvosanan kiitettävä! Tärkeitä onnistumisen osatekijöitäkin nousi esille:

”Toisiin ohjaajiin voi luottaa. Tietää, että ne tekee sen, mitä lupaa.”

”Järjestö pitää hyvää huolta vapaaehtoisistaan.”

”Uusi ohjaaja toivotettiin lämpimästi mukaan toimintaan.”

Kesäleirejä odottaen,
Sanna Nieminen

Kuvat: Juha-Pekka Peukunen