Sama aurinko, eri vuodet

Auringon paistaessa kirkkaalta taivaalta repussa painoi ekaluokan kirjojen sijasta huolellisesti pakatut leiritavarat. Parin tutun ystävän mukana kävelin ujona isompaan ryhmään leiriä aloittelevia lapsia. ”Katsokaa, miten jonkun vanhemmat vilkuttaa tuolla autossa innoissaan, vähänkö noloa!”

Leikin, ettei kyse ollut omistani.

Siitä alkoi itsenäistyminen ja unohtumattomien leirikokemusten kerääminen.
Ensimmäinen yö teltassa tuntui pitkältä. Auringonvalo ei malttanut kadota taivaalta lainkaan, ja makuupussin sisällä oli sekä liian kuuma että hieman turvaton olo. Teltan kangas narisi jokaisella kyljenkäännöllä ja kaverin hengitys suhisi tasaiseen tahtiin. Ajattelin kotiin jääneitä, sitä miltä isän kainaloon kömpiminen olisi juuri silloin tuntunut.

Mutta kesäaamu soi säkeitä, joita en ollut ennen kuullut, leipä tuoksui hyvältä ja kaakao höyrysi muovimukissa. Ohjaajan lämmin käsi tarttui omaani, ei tiukasti, vaan juuri sen verran, että pienessä sydämessä ehti rauha syttyä. Aurinko paistoi edelleen, tällä kertaa ystävänä, ja alkoi tuntua siltä, että ehkä minä pärjään.

Yhtenä leiripäivän iltapäivällä heittelin palloa vanhan hirsitalon seinään. Se oli leirikartanon vanha, harmaa rakennus, jonka ullakolla ei koskaan käyty. Pallo lensi vähän liian korkealle – ja kriks, kuului särähtävä ääni. Ikkuna hajosi sirpaleiksi. Mahaan tuli heti tunne, kuin olisin nielaissut kokonaisen kiven. Pieni, juuri kahdeksan täyttänyt ihminen mietti, voisiko vain kadota metsään.

Mutta kädet täristen ja sydän pamppaillen marssin leiriohjaajien luo ja tunnustin. En muista enää tarkasti, mitä he sanoivat. Mutta muistan, että kukaan ei huutanut, ei edes korottanut ääntään. Yksi ohjaajista taisi jopa hymyillä vähän. Silloin opin jotakin tärkeää: kaikki virheet eivät johda suuttumukseen. Aikuinen voi ymmärtää miltä vahinko näyttää.

Se helpotus jäi mieleen. Ja rohkeus, joka kasvoi siitä hiljaa omaan kokooni. Leirillä oppi asioita, joita ei koulussa opetettu. Miten sytytetään nuotio, miten kuunnellaan hiljaisuutta, miten pestään oma muki huolellisesti, vaikka vähän väsyttäisi. Ja miten vahvaksi itsensä voikaan tuntea, kun pärjää yön yli ilman tuttuja rutiineja, ilman iltasatua, kotivessaa tai äidin iltapusua otsalle. Kun selviää siitäkin hetkestä, kun kaikki muut nukkuvat ja pieni ikävä kurkistaa makuupussin reunasta. Se on pieni voitto, josta kasvaa suuri itseluottamus.

Nyt, vuosia myöhemmin, olen lähettänyt omat lapseni – yksi kerrallaan – keräämään omia unohtumattomia leirikokemuksia. On ollut sama aurinko, samat repun hihnojen painaumat olkapäillä. Ja toivottavasti myös se sama jännitys, jonka keskellä syntyy oivallus: Minä pärjään. Minä selviän. Sillä juuri niistä hetkistä alkaa elämänrepun täyttyminen, pienistä itsenäisistä kokemuksista, jotka kulkevat mukana koko matkan

Rilla-ma-Rilla

Rilla-ma-Rillan tarina voitti Parasta Lapsille 80 vuotta -kirjoituskilpailun aikuisten sarjan