Vertaistuessa on voimaa – happinaamaria ja savumerkkejä

 

Viikonloppu vierähti vauhdilla ja iloisissa tunnelmissa Kiipulan perheleirillä. Vanhempien ryhmässä jaettiin omasta elämästä ja saatiin vähintään saman verran takaisin. Sitä on vertaistuen voima. 

Vanhempien kanssa keskusteltiin ja mietiskeltiin hyvää vuorovaikutusta. Kiintymyssuhdemalleja ja sopeutumisteoriaakin pohdittiin ja peilattiin omaan toimintaan. Annettiin täkyjä ja pehmeitä työntöjä askeliin turvallisen kiintymyssuhteen rakentamiseen lapsen ja vanhemman välille. 

 Ja tuumattiinpa temperamenttejakin. Kuinka ihanaa ja vihastuttavaakin voi välillä olla saman temperamentin omaavien vuorovaikutustilanteet perheessä. Siinä roihahtavat pahimmat yhteentörmäykset ja toisaalta riemastuttava ymmärrys ja samaistuminen, saman kielen puhuminen, saman temperamentin omaavien kesken.   

Jaettiin kokemuksia ja juteltiin vertaistuellisissa ryhmissä.

Jaettiin arjen harmeja ja iloja ja itkettiin huolia pois.  

Puhuttiin jaksamisesta ja yhden vanhemman perheiden tuen mahdollisuuksista. Puhuttiin happinaamarista eli siitä, mitä arjessa voisi tarkoittaa lentokoneen määräys pukea ensin happinaamari itselle ja vasta siten siirtyä auttamaan muita. Voisiko se arjessa tarkoittaa sitä, että lapsille omistautuneimmankin olisi joskus hyvä saada hengähdyshetki ja omaa aikaa, jotta jaksaa taas ottaa vastaan ja auttaa pieniä. Kaikki tunnistivat tunteen. Väsyneenä ei aina jaksa ottaa kuormaa vastaan. 

Juttu jatkui yhteisten touhujen parissa. Ja paljon puuhattiin ja monenlaista tehtiin. Leikittiin, pelattiin, piirrettiin, loruteltiin, satuhierottiin, käytiin kotaretkellä paistamassa makkaraa ja vaahtokarkkeja, tutkittiin metsää, uitiin ja saunottiin, rentouduttiin,  aamujumpattiin ja vähän tanssittiinkin ja tietysti hassuteltiin.   

Paljon oli iloisia lasten naamoja ja aivan ihastuttavia vanhemman ja lapsen hyvän yhteyden ja vuorovaikutuksen tilanteita. Pidettiin sylissä ja halittiin lapsosia. Omankin viikonlopun erityinen ilo on lasten pyyntö päästä syliin ja juoksu nimeäni huutaen kaulaani. Hyvä yhteys on syntynyt. Koko leiriporukalle. 

Yhdessä koettu, jaettu ja ehkä opittukin yhdistää  

Lauantaina yksi poika tuli viereeni ja katsoa napitti silmiini. ”Sunnuntai on tyhmä päivä.” ”Ai jaa, kuinka niin?” ”No, koska leiri loppuu silloin. Voisin olla täällä kaksi viikkoa tai vaikka kaksi vuotta.”
Sydämeni läikähtää. Tämän vuoksi täällä ollaan. Tuottamassa hyviä hetkiä ja kokemuksia lapsille ja perheille.  

Tällä kertaa se oli hyvän vuorovaikutuksen vahvistamista. Se oli läsnäoloa ja kuuntelua, rohkaisua ja kannustamista, myönteistä palautetta, tukea ja myötätuntoa, huomioimista ja ilahduttamista. Ja myös sitä, että voidaan keskustella asioista, iloita, itkeä ja nauraa yhdessä. Jokainen tulee kuulluksi. Ja erimielisyydet ratkotaan tavalla, joka ei mene henkilökohtaisuuksiin eikä ole pelottavaa tai uhkaavaa. 

Niin, ja savumerkkejä kodasta –  sydämenmuotoisia, jotka levittävät ja vievät leirin oppeja mukanaan aivan kuten jokainen kotimatkallebussiin hyppäävä leiriläinenkin.