Mikä on parasta lapsille?

Pieni lapsi katsoo kaukaa.
Tulee ottamaan kädestä.

Koripalloa ja naurua.
Lelumopo lattialla. Keskustelua.
Kiukun etäännyttämänä. Korttipelejä porukassa.
Epäonnistumista.
Kiukkua. Leikkiä ja iloa.
Huutoa. Kiusantekoa. Anteeksipyyntöjä.
Vitsejä sekä hymyä. Uusi peli.
Onnistumista.

Ja jälleen.

Lapsi katsoo kaukaa. Hetken vain.
Ja päästää kädestä.

Aikuinen on läsnä ja kuuntelee, eikä mene pois. Lapsi on se, joka ottaa etäisyyttä ja palaa uudelleen. Koin leiripedagogina ollessani tänä keväänä, että parhaita tilanteita lasten kanssa olivat kaikki ne ei-suunnitellut hetket, joissa lapset kykenivät tekemään hienoja valintoja.

Yllätyin ensimmäisellä leirillä lasten ryhmän alussa, miten loistavasti lapset ajautuivat leikkimään toistensa kanssa ja keksivät tekemistä vapaamuotoisen ohjelman aikana. Tätä samaa sain todistaa viiden leirin aikana useampaan kertaan. Matkasta ei tietenkään selvitty ilman yhteenottoja ja rajojen kokeilua. Tällä yhteisellä matkalla myös minä kasvoin. Aloin löytää sen, mitä tarkoittaa olla kasvattaja lapsille.

Yllätyin aluksi myös siitä, miten isoja haasteita lapsilla voi olla, ja miten ohjattu tilanne voi mennä pieleen lasten välisten konfliktin myötä. Tilanne käsiteltiin konfliktin osapuolten kanssa ja päivä jatkui rauhallisemmin. Seuraava päivä oli jo huomattavasti parempi, kun ensimmäistä päivää viisaampana suunnitelmia mukautettiin sopivimmiksi näille lapsille. Tulevia leirejä varten ymmärsin nyt paremmin, miten lähteä rakentamaan sujuvampia päiviä lasten kanssa.

Leireillä sain nähdä, miten upeasti lapset harjoittelevat kaveritaitojaan

He tekivät uusia tuttavuuksia ja myös taisteluparit osasivat toimia hienosti yhdessä – ainakin välillä. Olen paikalla juttelemassa lapsille niitä näitä ja tarpeen tullen asiaakin. Olen myös leikeissä mukana, kun lapset pyytävät minua mukaan ja tulevat esittämään toiveita yhteisestä tekemisestä. Joku uskaltaa myös näyttää tunteensa ja kiukutella minulle ottamalla etäisyyttä. Minä kurja, kun menin rajoja laittamaan lapselle! Seuraavan kerran hän taas lähestyy minua ja hakee huomiotani tuttuun tapaan. Hymyilen ja vastaan hänen näsäviisaisiin kysymyksiinsä.

Osalla lapsista on ollut enemmän haasteita käytöksen kanssa kuin muilla. Ruokailun jälkeen menen katsomaan, mitä yksi heistä rakentaa eteisessä. Kerron hänelle, että tänään on ollut tosi hyvä päivä. Myöhemmin sama lapsi tulee ja ojentaa suklaata minulle, kun ei kuulemma tarvitse sitä. Toinen lapsi taas alkaa näyttää tunteitaan ja ensimmäistä kertaa käsittelee tunteitansa puhumalla kanssani.

Uskallan sanoa, että lapsille oli arvokkainta se, että olen ollut läsnä kaikissa hetkissä. Niin huonoissa kuin hyvissä. En ole luovuttanut heidän suhteensa, vaan heidän on ollut turvallista kokeilla rajojaan, epäonnistua, yrittää uudestaan ja onnistua. En ole leimannut huonoksi ihmiseksi, vaan olen tuominnut huonon käytöksen. Lapsi ei todennäköisesti osaa sanoa mitään tästä. Kuitenkin, kun näen viimeisellä leirillä lasten voivan todella hyvin, kun he leikkivät ja puhuvat omia juttujaan minulle, tunnen sen olevan kiitos.

Jatkan alun runollista tarinaa:

Kun lapsi päästää elämäänsä ilmestyneen leiripedagogin kädestä,
hänen vierellään jatkaa kulkuaan mielikuva turvallisesta aikuisesta.

Se on parasta lapsille.